Uusia tuulia, helpotusta ja väsymystä
Viimeksi kirjoittelin uusista tuulista ja suunnitelmista. Nyt suunnitelmat ovat pantu käytäntöön ja suoritettu. Tampereen asunnon tavarapaljous on tänään onnistuneesti ja onnellisesti saatu uuteen osoitteeseen Outokumpuun. Kulunut viikonloppu on ollut raskas monellakin tavalla; sekä henkisesti että fyysisesti.
Tavaroiden siirtämiseenhän tarvitaan aina jokin kulkuväline. Pitkän matkan muutossa sen kulkuvälineen tulee olla iso, jotta vältytään monelta kuormalta. Tällä kertaa meillä kävi tuuri. Löysimme ison pakettiauton, jota saa ajaa B-kortilla, vuokralle viikonlopuksi ja hintaa tuli polttoaineineen alle 300euroa.
Auton varmistuttua, alkoi hillitön muuttoapujen haaliminen. Laitoin viestiä valehtelematta yli neljällekymmenelle kaverille, sukulaiselle, hyvänpäiväntutulle ja naapurin kaiman kummille. Yksi sukulainen pääsi apuun Tampereen päähän.
Muuttoporukka Tampereelle haalittiin lopulta kasaan Facebook-ilmoitusten avulla. Täysin ventovieraat ihmiset lupautuivat auttamaan minua muutossani. Arvostan tällaista avuliaisuutta erityisen paljon. Pyyteetöntä auttamisenhalua. Olen kiitollinen kaikesta avusta, jota tämän muuton aikana sain sekä ventovierailta että tutuilta ja rakkailta läheisiltä. Kyllähän me ystäväni kanssa olisimme yhden muuton hoitaneet vaikka kahdestaan alusta loppuun, mutta matkassa oli pari pientä muuttujaa.
Yksi näistä muuttujista on erityisen viheliäinen sairaus, joka lamaa toimintakyvyn ja aiheuttaa silkkaa fyysista tuskaa. Sairaus, joka laittaa hengästymään ja hikoilemaan pelkästään siitä, että kävelee jääkaapille ja takaisin. Sairaus, joka laittaa palelemaan ja hikoilemaan vuoronperään. Sairaus, joka väsyttää ja ahdistaa henkeä.
Lähtöasetelmat olivat siis jotenkuten kunnossa ja kaiken piti olla hyvin. Kunnes tuli keskiviikkoilta. Illalla ennen nukkumaanmenoa sanoin ystävälleni, että noinkohan saadaan hoitaa muutto sairaana.. Siitähän se riemu sitten alkoi. Torstaiaamuna kurkkukipu oli mairea, limaa erittyi jokaiseen ilmareikään ja olo oli muutenkin kuin jyrän alle jääneellä. Tuli torstai-ilta, ja ystäväni totesi hänelläkin olevan vähän huono olo ja kurkun olevan kipeä. Perjantai valkeni molempien ollessa sairaita ja huonovointisia.
No, auto silti haettiin sovitusti ja lähdettiin ajamaan kohti Tamperetta. Tampereelle saapuessamme kello oli reilusti yli puolenyön. Asunnossa ei ennen perjantaita ollut pakattu mitään. Onneksi matkan aikana puhuin äitini kanssa puhelimessa ja hän lupasi lähteä asunnolleni pakkaamaan selkeitä tavaroita siskoni kanssa. Ilman heidän apuaan olisimme pakanneet aamuun ja seuraavaan päivään saakka.
Saimme nukuttua muutaman tunnin yöllä. Heräsimme aamulla ja aloitimme vimmatun pakkaamisen. Ehdimme pakata muutaman tunnin ennen kuin ensimmäinen ihana auttajaihminen saapui. Ihmisiä lipui ovesta sisään ja ulos. Parhaimmillaan meitä oli 10 henkeä kantamassa, pakkaamassa laatikoita ja autoa ja purkamassa huonekaluja. Aloitimme yhden aikaan iltapäivällä auton pakkaamisen ja olimme noin neljältä valmiita.
Alkuperäinen suunnitelma oli yöpyä Tampereella ja ajaa sitten sunnuntaina Outokumpuun ja purkaa auto. Teimme kuitenkin järkiratkaisun yöunien kannalta ja lähdimme ajamaan kohti pohjois-Karjalaa jo lauantai-iltana. Nukuimme yömme hyvin ja aloitimme auton purkamisen hyvissä ajoin sunnuntaina päivällä. Noin neljän aikaan sunnuntai-iltapäivällä auto oli tyhjä ja asunto täynnä laatikoita, nyssyköitä ja pussukoita.
Outokumpuun saimme kuin saimmekin kaksi ihanaa miestä auttamaan tavaroiden kantamisessa. Ilman heitä emme olisi saaneet tavaroita asuntoon ennen yön tuloa vaikka olisimme aloittaneen aamulla ennen kukonlaulua.
Mikä sitten on olo nyt? Väsynyt. Erittäin väsynyt. Ja kiitollinen. Ja huojentunut. Nyt se on ohi ja kaikki selvisivät hengissä eikä mikään tavara edes rikkoutunut. Nyt olen virallisesti pohjois-Karjalalainen. Asun oikeasti jossain muualla kuin Tampereella. Se on samaan aikaan pelottavaa ja kiehtovaa. Tuntuu kuin olisin kääntänyt uuden sivun elämässäni. Kaikki se tuska, ahdistus ja masennus on taakse jäänyttä elämää. En anna niille enää sijaa elämääni.
Kaikista kiitollisin olen parhaalle ystävälleni, joka flunssasta huolimatta jaksoi ajaa suurimman osan edestakaisesta matkasta, organisoida auton pakkaamisen ja purkamisen ja lisäksi vielä kantaa tavaroita uuteen asuntoon. Tietenkään yksin emme tästä muutosta olisi selvinneet, mutta tässä vaiheessa on pakko vain todeta, että helvetti me ollaan supernaisia. Me tehtiin se. Meitä ei pienet flunssat pysäytä.
Kiitos kaikille auttaneille, jotka tunnistatte itsenne.<3
-M
Tavaroiden siirtämiseenhän tarvitaan aina jokin kulkuväline. Pitkän matkan muutossa sen kulkuvälineen tulee olla iso, jotta vältytään monelta kuormalta. Tällä kertaa meillä kävi tuuri. Löysimme ison pakettiauton, jota saa ajaa B-kortilla, vuokralle viikonlopuksi ja hintaa tuli polttoaineineen alle 300euroa.
Auton varmistuttua, alkoi hillitön muuttoapujen haaliminen. Laitoin viestiä valehtelematta yli neljällekymmenelle kaverille, sukulaiselle, hyvänpäiväntutulle ja naapurin kaiman kummille. Yksi sukulainen pääsi apuun Tampereen päähän.
Muuttoporukka Tampereelle haalittiin lopulta kasaan Facebook-ilmoitusten avulla. Täysin ventovieraat ihmiset lupautuivat auttamaan minua muutossani. Arvostan tällaista avuliaisuutta erityisen paljon. Pyyteetöntä auttamisenhalua. Olen kiitollinen kaikesta avusta, jota tämän muuton aikana sain sekä ventovierailta että tutuilta ja rakkailta läheisiltä. Kyllähän me ystäväni kanssa olisimme yhden muuton hoitaneet vaikka kahdestaan alusta loppuun, mutta matkassa oli pari pientä muuttujaa.
Yksi näistä muuttujista on erityisen viheliäinen sairaus, joka lamaa toimintakyvyn ja aiheuttaa silkkaa fyysista tuskaa. Sairaus, joka laittaa hengästymään ja hikoilemaan pelkästään siitä, että kävelee jääkaapille ja takaisin. Sairaus, joka laittaa palelemaan ja hikoilemaan vuoronperään. Sairaus, joka väsyttää ja ahdistaa henkeä.
Lähtöasetelmat olivat siis jotenkuten kunnossa ja kaiken piti olla hyvin. Kunnes tuli keskiviikkoilta. Illalla ennen nukkumaanmenoa sanoin ystävälleni, että noinkohan saadaan hoitaa muutto sairaana.. Siitähän se riemu sitten alkoi. Torstaiaamuna kurkkukipu oli mairea, limaa erittyi jokaiseen ilmareikään ja olo oli muutenkin kuin jyrän alle jääneellä. Tuli torstai-ilta, ja ystäväni totesi hänelläkin olevan vähän huono olo ja kurkun olevan kipeä. Perjantai valkeni molempien ollessa sairaita ja huonovointisia.
No, auto silti haettiin sovitusti ja lähdettiin ajamaan kohti Tamperetta. Tampereelle saapuessamme kello oli reilusti yli puolenyön. Asunnossa ei ennen perjantaita ollut pakattu mitään. Onneksi matkan aikana puhuin äitini kanssa puhelimessa ja hän lupasi lähteä asunnolleni pakkaamaan selkeitä tavaroita siskoni kanssa. Ilman heidän apuaan olisimme pakanneet aamuun ja seuraavaan päivään saakka.
Saimme nukuttua muutaman tunnin yöllä. Heräsimme aamulla ja aloitimme vimmatun pakkaamisen. Ehdimme pakata muutaman tunnin ennen kuin ensimmäinen ihana auttajaihminen saapui. Ihmisiä lipui ovesta sisään ja ulos. Parhaimmillaan meitä oli 10 henkeä kantamassa, pakkaamassa laatikoita ja autoa ja purkamassa huonekaluja. Aloitimme yhden aikaan iltapäivällä auton pakkaamisen ja olimme noin neljältä valmiita.
Alkuperäinen suunnitelma oli yöpyä Tampereella ja ajaa sitten sunnuntaina Outokumpuun ja purkaa auto. Teimme kuitenkin järkiratkaisun yöunien kannalta ja lähdimme ajamaan kohti pohjois-Karjalaa jo lauantai-iltana. Nukuimme yömme hyvin ja aloitimme auton purkamisen hyvissä ajoin sunnuntaina päivällä. Noin neljän aikaan sunnuntai-iltapäivällä auto oli tyhjä ja asunto täynnä laatikoita, nyssyköitä ja pussukoita.
Outokumpuun saimme kuin saimmekin kaksi ihanaa miestä auttamaan tavaroiden kantamisessa. Ilman heitä emme olisi saaneet tavaroita asuntoon ennen yön tuloa vaikka olisimme aloittaneen aamulla ennen kukonlaulua.
Mikä sitten on olo nyt? Väsynyt. Erittäin väsynyt. Ja kiitollinen. Ja huojentunut. Nyt se on ohi ja kaikki selvisivät hengissä eikä mikään tavara edes rikkoutunut. Nyt olen virallisesti pohjois-Karjalalainen. Asun oikeasti jossain muualla kuin Tampereella. Se on samaan aikaan pelottavaa ja kiehtovaa. Tuntuu kuin olisin kääntänyt uuden sivun elämässäni. Kaikki se tuska, ahdistus ja masennus on taakse jäänyttä elämää. En anna niille enää sijaa elämääni.
Kaikista kiitollisin olen parhaalle ystävälleni, joka flunssasta huolimatta jaksoi ajaa suurimman osan edestakaisesta matkasta, organisoida auton pakkaamisen ja purkamisen ja lisäksi vielä kantaa tavaroita uuteen asuntoon. Tietenkään yksin emme tästä muutosta olisi selvinneet, mutta tässä vaiheessa on pakko vain todeta, että helvetti me ollaan supernaisia. Me tehtiin se. Meitä ei pienet flunssat pysäytä.
Kiitos kaikille auttaneille, jotka tunnistatte itsenne.<3
-M
Kommentit
Lähetä kommentti