Tilannepäivitys
Kuukausi on taas hurahtanut. Elämässäni on tapahtunut isoja muutoksia. Muutoksia parempaan. Kulunut kuukausi on pitänyt sisällään paljon hyvää, parempaa ja parasta. Ei yhtään huonoa, keskinkertaista tai edes kohtalaista. Ei mitään.
Isoin fyysinen muutos lienee asuinlokaation muutos 380km päähän entisestä. Olen asunut koko ikäni Tampereen seudulla. Muutto lähes 230 000 asukkaan kaupungista ja 24 000 asukkaan lähiöstä vähän yli 7 000 asukkaan kaupunkiin on aika iso muutos. Muuttaminen on aina pyllystä, mutta tämän muuton ikävät muistot ovat jo kaikonneet. Niin paljon hyvää on tästä aiheutunut.
En olisi vielä puoli vuotta sitten uskonut, että olen tänä syksynä tässä tilanteessa: työpaikassa, jossa viihdyn, asunnossa, joka on näin sopivan kokoinen ja edullinen sekä suurimpana kaikista olen kaksi- ja nelijalkaisten ystävieni ympäröimänä. Puoli vuotta sitten, huhtikuun alussa, olin vielä suhteellisen pohjalla.
Huhtikuussa olin kyllä jo päättänyt, että selätän taas tämänkin montun pohjan, mutta keinot siihen oli vielä täysin hukassa. Huhtikuussa en vielä ollut antanut ajatuksissani tilaa sille pienelle kipinälle, että mitä jos muuttaisinkin elämäni täysin päälaelleen. Se ajatus hiipi päähän kesän aikana, ja elokuussa sitten tartuin härkää sarvista ja tein elämäni isoimmat siirrot. Irtisanouduin vakituisesta työpaikasta, irtisanoin asunnon kaupungista, jossa olen aina asunut ja allekirjoitin vuokra- ja työsopimukset aivan uppo-outoon kaupunkiin.
Kaikki kosketukseni tähän uuteen kotikaupunkiini, oli se, kun pari vuotta sitten ystäväni kanssa olimme käymässä Joensuusta Kuopiossa, ja paluumatkalla pysähdyimme tankkaamaan Outokummun Shellillä. That's it. Edes kaupungin keskustaa en ollut koskaan nähnyt. Jokin sisällä kuitenkin sanoi, että antaa palaa. Auto kulkee, ja ainahan täältä voi muuttaa pois, jos ei viihdy.
Mutta sitten niihin psyykkisiin ja henkisiin muutoksiin. Psyykkinen vointini on parantunut kohisten. Tasaista mielialan nousua on ollut havaittavissa juhannuksesta lähtien, mutta nyt tämä muutto on buustannut ihan uudella tavalla. Mielialan nousulla on suora korrelaatio olosuhteisiin. Käytännössä asuin ystäväni luona juhannuksesta syyskuun alkuun. Tampereella kävin vain lyhyitä aikoja tuona aikana.
Suurimpana psyykkisen hyvinvoinnin edistysaskeleena pitäisin sitä, että jaksan tehdä asioita ihan eri tavalla. Vaakatasoon pakottava kuolemanväsymys on hyvin harvinaista nykyään, vaikka olisin nukkunut yön huonosti. Enää en joka päivä nuku päiväunia, ne ovat jääneet lähes kokonaan. Öisin nukun 6-10 tuntia ja herään, no, kiukkuisena, mutta levänneenä. Kiukkuisuus aamuisin lienee perittyä ja mielenterveyteen liittymätöntä.
Nyt kuluneen viikon aikana olen huomannut itsessäni hätkähdyttävän piirteen omasta mielestäni. Ottaen huomioon sen, että olen ollut masentunut vuodesta 2010 lähtien jaksottain, kuitenkaan missään vaiheessa yltämättä näin hyvään jaksoon, kuin mitä nyt on. Tämä on oikeasti asia, jota en ole kokenut yli seitsemään vuoteen. Huomasin tämän viime viikolla ajaessani yövuorosta kotiin. Ensin ajattelin, että sen on johduttava väsymyksestä ja sekaisin menneestä vuorikausirytmistä. Mutta nyt sen toistuttua muutaman kerran hyvin levätyn yön jälkeen, alan itsekin uskoa, että se johtuu jostain ihan muusta.
Tämä asia on monille arkipäivää ja ihan tavallista, mutta minulle tämä on valtava asia. Minä tunnen. Oikeasti tunnen jotain. Aamulla, josta äsken mainitsin, yövuoron jälkeen kuuntelin radiota. Radiosta tuli uusi kappale Vain elämää-sarjasta, Sannin versiointi Cheekin kappaleesta. Sanat kolahti johonkin todella syvälle tajuntaan. Juutuin vain kuuntelemaan ja ajattelemaan sanoja tarkemmin. En voinut sille mitään, mutta tuntui, kuin henkeni olisi salpautunut ja kyyneleet nousivat silmiin, niin että oli pakko pysäyttää auto tien sivuun.
Ajattelin tosiaan, että tämä johtui vain yövuoron jälkeisestä yliväsymyksestä ja hormonitasapainon muutoksista valvotun yön jälkeen. Mutta nyt tämän toistuttua useampaan kertaan eri olosuhteissa, alan uskoa, että tämä nyt ei johtunutkaan väsymksestä, vaan paranemisesta. Olen nyt kuluneen viikon aikana saanut monet kerrat koko kehon läpäiseviä vilunväreitä tai puistatuksia erinäisistä asioista: kappaleista, lehtijutuista, asiakkaiden potilaskertomuksista..
Nyt vasta huomaan, kuinka zombina olenkaan ollut viime vuodet. Zombi siinä mielessä, etten ole oikeasti tuntenut mitään. Olen kyllä uskotellut itselleni tuntevani vaikka mitä, mutta oikeasti mikään ei ole tuntunut miltään. Nyt tuntuu siltä, kuin kaikki mahdolliset, hyvät ja huonot, tunteet tulvisivat ikkunoista ja ovista sisälle. Yhtä aikaa.
Ai niin, meillä on muuten uusi perheenjäsenkin ;) Hän on 9-vuotias venäjänsininen kisuherra. Hän muutti meille keskiviikkona viime viikolla. Hän on kodinvaihtaja, näyttelyitä kiertänyt konkari, isä ja eläkeläinen.
Tällästä tällä kertaa :)
-M
Isoin fyysinen muutos lienee asuinlokaation muutos 380km päähän entisestä. Olen asunut koko ikäni Tampereen seudulla. Muutto lähes 230 000 asukkaan kaupungista ja 24 000 asukkaan lähiöstä vähän yli 7 000 asukkaan kaupunkiin on aika iso muutos. Muuttaminen on aina pyllystä, mutta tämän muuton ikävät muistot ovat jo kaikonneet. Niin paljon hyvää on tästä aiheutunut.
En olisi vielä puoli vuotta sitten uskonut, että olen tänä syksynä tässä tilanteessa: työpaikassa, jossa viihdyn, asunnossa, joka on näin sopivan kokoinen ja edullinen sekä suurimpana kaikista olen kaksi- ja nelijalkaisten ystävieni ympäröimänä. Puoli vuotta sitten, huhtikuun alussa, olin vielä suhteellisen pohjalla.
Huhtikuussa olin kyllä jo päättänyt, että selätän taas tämänkin montun pohjan, mutta keinot siihen oli vielä täysin hukassa. Huhtikuussa en vielä ollut antanut ajatuksissani tilaa sille pienelle kipinälle, että mitä jos muuttaisinkin elämäni täysin päälaelleen. Se ajatus hiipi päähän kesän aikana, ja elokuussa sitten tartuin härkää sarvista ja tein elämäni isoimmat siirrot. Irtisanouduin vakituisesta työpaikasta, irtisanoin asunnon kaupungista, jossa olen aina asunut ja allekirjoitin vuokra- ja työsopimukset aivan uppo-outoon kaupunkiin.
Kaikki kosketukseni tähän uuteen kotikaupunkiini, oli se, kun pari vuotta sitten ystäväni kanssa olimme käymässä Joensuusta Kuopiossa, ja paluumatkalla pysähdyimme tankkaamaan Outokummun Shellillä. That's it. Edes kaupungin keskustaa en ollut koskaan nähnyt. Jokin sisällä kuitenkin sanoi, että antaa palaa. Auto kulkee, ja ainahan täältä voi muuttaa pois, jos ei viihdy.
Mutta sitten niihin psyykkisiin ja henkisiin muutoksiin. Psyykkinen vointini on parantunut kohisten. Tasaista mielialan nousua on ollut havaittavissa juhannuksesta lähtien, mutta nyt tämä muutto on buustannut ihan uudella tavalla. Mielialan nousulla on suora korrelaatio olosuhteisiin. Käytännössä asuin ystäväni luona juhannuksesta syyskuun alkuun. Tampereella kävin vain lyhyitä aikoja tuona aikana.
Suurimpana psyykkisen hyvinvoinnin edistysaskeleena pitäisin sitä, että jaksan tehdä asioita ihan eri tavalla. Vaakatasoon pakottava kuolemanväsymys on hyvin harvinaista nykyään, vaikka olisin nukkunut yön huonosti. Enää en joka päivä nuku päiväunia, ne ovat jääneet lähes kokonaan. Öisin nukun 6-10 tuntia ja herään, no, kiukkuisena, mutta levänneenä. Kiukkuisuus aamuisin lienee perittyä ja mielenterveyteen liittymätöntä.
Nyt kuluneen viikon aikana olen huomannut itsessäni hätkähdyttävän piirteen omasta mielestäni. Ottaen huomioon sen, että olen ollut masentunut vuodesta 2010 lähtien jaksottain, kuitenkaan missään vaiheessa yltämättä näin hyvään jaksoon, kuin mitä nyt on. Tämä on oikeasti asia, jota en ole kokenut yli seitsemään vuoteen. Huomasin tämän viime viikolla ajaessani yövuorosta kotiin. Ensin ajattelin, että sen on johduttava väsymyksestä ja sekaisin menneestä vuorikausirytmistä. Mutta nyt sen toistuttua muutaman kerran hyvin levätyn yön jälkeen, alan itsekin uskoa, että se johtuu jostain ihan muusta.
Tämä asia on monille arkipäivää ja ihan tavallista, mutta minulle tämä on valtava asia. Minä tunnen. Oikeasti tunnen jotain. Aamulla, josta äsken mainitsin, yövuoron jälkeen kuuntelin radiota. Radiosta tuli uusi kappale Vain elämää-sarjasta, Sannin versiointi Cheekin kappaleesta. Sanat kolahti johonkin todella syvälle tajuntaan. Juutuin vain kuuntelemaan ja ajattelemaan sanoja tarkemmin. En voinut sille mitään, mutta tuntui, kuin henkeni olisi salpautunut ja kyyneleet nousivat silmiin, niin että oli pakko pysäyttää auto tien sivuun.
Ajattelin tosiaan, että tämä johtui vain yövuoron jälkeisestä yliväsymyksestä ja hormonitasapainon muutoksista valvotun yön jälkeen. Mutta nyt tämän toistuttua useampaan kertaan eri olosuhteissa, alan uskoa, että tämä nyt ei johtunutkaan väsymksestä, vaan paranemisesta. Olen nyt kuluneen viikon aikana saanut monet kerrat koko kehon läpäiseviä vilunväreitä tai puistatuksia erinäisistä asioista: kappaleista, lehtijutuista, asiakkaiden potilaskertomuksista..
Nyt vasta huomaan, kuinka zombina olenkaan ollut viime vuodet. Zombi siinä mielessä, etten ole oikeasti tuntenut mitään. Olen kyllä uskotellut itselleni tuntevani vaikka mitä, mutta oikeasti mikään ei ole tuntunut miltään. Nyt tuntuu siltä, kuin kaikki mahdolliset, hyvät ja huonot, tunteet tulvisivat ikkunoista ja ovista sisälle. Yhtä aikaa.
Ai niin, meillä on muuten uusi perheenjäsenkin ;) Hän on 9-vuotias venäjänsininen kisuherra. Hän muutti meille keskiviikkona viime viikolla. Hän on kodinvaihtaja, näyttelyitä kiertänyt konkari, isä ja eläkeläinen. Tällästä tällä kertaa :)
-M
Kommentit
Lähetä kommentti