Elämäni rakkaus

Tänään ajattelin omistaa kokonaisen blogitekstin koiralleni, elämäni valolle. Tarinahan luonnollisesti alkaa alusta. Toukokuussa 2014 ystäväni päätti astuttaa koiransa. Tässä vaiheessa minä olin vain hengessä mukana ja pidin koko koiramaailmaa kaukaisena, minua koskemattomana asiana. Kesä kului mukavasti mökkeillen ja matkustaen ympäri Suomea. Tuli heinäkuu ja alettiin elää jo jännittäviä aikoja. Koiran maha oli kasvanut ultimaattisiin mittoihin ja ultrien mukaan siellä oli kasvamassa monen monta pientä koiranalkua. 

Heinäkuun 18. päivän aamuyöllä ensimmäinen pentu näki päivänvalon. Pentuja syntyi yhteensä kahdeksan, joista yksi kuolleena. Olin edelleen vain hengessä mukana ja onnellinen ystäväni puolesta, että kaikki meni synnytyksessä hyvin. Ajatuksiin oli kuitenkin jo tässä vaiheessa hiipinyt ajatus, että mitä jos... Mitä jos minä ottaisinkin koiran. Lähipiirissä kuitenkin kaikki olivat ajatusta vastaan. Eihän meidän perheessä koskaan ollut ollut koiria, eikä kyllä sukulaisillakaan. Minulla ei ollut mitään kokemusta koiranomistamisesta tai hoitamisesta.

Sitten tuli heinäkuun 25. päivä. Menin ensimmäistä kertaa katsomaan pentuja. Olin myyty. Seitsemän pienen pientä tuhisevaa palleroa ja ylpeä äitikoira. Sain pestä pentuja ja pidellä niitä sylissäni. Päätös ottaa yksi pennuista oikeasti itselleen alkoi muotoutua. Vaikka en koskaan ollutkaan ollut koiraihminen, olin aivan haltioissani. Ei kai kukaan voi kieltää etteikö ne koiranpennut olisi söpöjä. Ajatus pennun ottamisesta oli vahvistunut, lähipiirin vastustuksesta huolimatta. 

 Heinäkuu kului, elokuussa kävin kerran katsomassa pentuja ja tietysti ystävääni siinä samalla. Elokuun alussa olin päättänyt ottaa pennun. Olin samaan aikaan innoissani ja kauhuissani. Minulleko tulossa oikeasti koira? Ja vieläpä tuon rotuinen.. Tappajakoira, kuten media tätä rotua luonnehtii. Ensimmäiseksi koiraksi tappajakoira. Mietin olinko hullu. Silloinen avopuolisoni oli kovasti vastaan tätä ajatusta. Hän ei nähnyt minua koiranomistajana. Äitini oli koiraa vastaan. Tuntui, että kukaan ei hyväksynyt päätöstäni. Niinpä ehdin jo perua päätökseni.

Olimme ystäväni kanssa päättäneet, että minulle tulisi toinen musta-valkoisista narttupennuista. Ystäväni mukaan narttukoira olisi helpompi ensimmäiseksi koiraksi. Olin päättänyt jo nimenkin pennulleni, ja tätä nimeä pennusta alettiin käyttää heti. Läheisten painostuksesta kuitenkin tosiaan ehdin perua pennun varauksen. "Minun" pennulleni alettiin etsiä uutta kotia, mutta kun sellaista ei löytynyt ja luovutuspäivä alkoi lähennellä päätin ottaa riskin. Päätin, että otan pennun, vaikka kaikki lähipiiristäni olivatkin sitä vastaan. Ajattelin, että jos mies lähtee siksi, että otan koiran niin sitten lähtee.

Tuli syyskuu. Pennut olivat jo kasvaneet hurjasti ja luovutusikä alkoi häämöttää. Olin hankkinut kaikki pentua varten valmiiksi. Oli ruokakipot, pannat, taluttimet, ruokasäkki, leluja ja herkkuja. Parisuhde oli tässä vaiheessa jo alkanut rakoilla. Emme olleet enää niin läheisiä, emme puhuneet enää mistään, olimme ja elimme vain saman katon alla. Sitten tuli syyskuun toinen viikko. Pennut olivat luovutusikäisiä ja osa olikin jo lähtenyt omiin koteihinsa. Matkustin junalla ystäväni luo. Vietin pari yötä siellä keskellä pentuarkea. 10. päivä syyskuuta lähdimme pennun kanssa kotia kohti.

Junamatka meni hyvin rauhallisesti. Pentu nukkui suurimman osan matkasta joko sylissäni tai lattialla. Ihailevia katseita sateli muilta matkustajilta. Minä olin nyt oikeasti koiranomistaja. Ihan oikeasti. Minulla oli koira. Se oli hämmentävä tunne. Olin keskellä tuntematonta aluetta uuden elämän kanssa. Minun vastuullani oli pieni koiranalku. Mihin olinkaan itseni laittanut..

Marraskuussa 2014 pennun kaulaan ilmestyi ihmeellinen punainen patti, joka vain kasvoi kasvamistaan. Huolestuin tietysti ja soitin ystävälleni. Siitä sitten varasin eläinlääkärille ajan. Eläinlääkäri totesi patin olevan hyvänlaatuinen kasvain, histiosytooma, joita nuorilla koirilla usein esiintyy. Patti leikattiin pois ja samalla leikattiin myös yksi irtoamaton kulmahammas, koska uusi oli jo alkanu kasvaa sivusta. Marraskuun lopussa parisuhde oli tullut tiensä päähän. Joulukuun alussa muutin omaan asuntoon tien toiselle puolelle. 

Koira kasvoi ja kehittyi. Temppuja opeteltiin paljon. Istumista ja maahanmenemistä harjoiteltiin ensimmäisenä. Sen jälkeen kuvioihin tuli irrottamisharjotukset ja kissan rauhaanjättämisharjoitukset. Myöhemmin sitten alettiinkin harjoittelemaan vuoron odottamista ja kärsivällisyyttä. Noin viisikuisena koira osasi jo antaa herkkujen olla tassujen päällä ja välissä ja odottaa kunnes sai luvan ne ottaa. Opeteltiin myös haukkumaan käskystä, pyörimään ympäri ja tekemään magnustiasento. 

Nykyään koira on melkein kolmevuotias. Enää en osaisi kuvitellakaan elämää ilman koiraa. Paljon unettomia öitä, huolta ja vaivaa koirasta on ollut, mutta mitään en vaihtaisi pois. Ilman koiraa tämä nykyinen masennusjaksokin olisi todennäköisesti vienyt minulta hengen, kirjaimellisesti. Rakkautta en voisi koskaan saada keneltäkään mieheltä näin paljoa, kuin mitä saan sitä koiralta. Tällä hetkellä me elämme onnellisina kahdestaan, ilman mitään miehiä pyörimässä jaloissa. Luulenpa, että neljä eri asuntoa riittää yhdelle koiralle vähäksi aikaa. Tästä en aio muuttaa kenenkään takia, jollei ole ihan ihan pakko.

Jotkut vastaantulijat kauhistelevat sitä, kun sanon että minun koirani ei tule toisten koirien kanssa toimeen. Minua ei pätkääkään haittaa se, että koirani ei tule toisten kanssa toimeen. Pääasia, että ihmisten kanssa tulee toimeen. Kaikki ihmiset on koiran mielestä ihania, varsinkin miehet. Tämä otus on kyllä vienyt sydämeni ihan täysin. Päivääkään en tästä vajaasta kolmesta vuodesta vaihtaisi pois, vaikka välillä on vähän vaikeaa ollutkin. 

 

-M