Uusia tuulia

Pienen hiljaiselon jälkeen ajattelin taas kirjoitella. Vaikka ketään ei varmaankaan kiinnosta mitä minulle kuuluu, kerronpa silti. Kouluun en päässyt. Jäi kahdesta (2) pisteestä kiinni, Voitte uskoa, että ketuttaa. Ketutti niin paljon, että nakkasin kaikki kirjat romukoppaan (lue:palautin kirjastoon) ja hylkäsin haaveet uudesta ammatista, ainakin toistaiseksi. 

Tiedättekö sen tunteen, kun mikään ei tunnu miltään, mistään ei saa iloa, mikään ei innosta? Näitä tunteita olen koko kevään ja kesän potenut. Kotona ollessa. Toisin on asiat aina, kun olen ollut poissa kotoa. Useimmiten, jos olen poissa kotoa, olen toisessa kodissani: parhaan ystäväni luona. Olen kesän aikana ollut enemmän poissa kotoa kuin kotona.

Kesän aikana on päässäni myllertänyt. Jo alkukeväästä päähän pälkähti ajatus: mitä jos lähtisin Tampereelta johonkin muuhun kaupunkiin? Toisen kaupungin valinta luonnollisesti oli helppo. Olenhan täällä ravannut jo viimeiset kolme vuotta melko tiuhaan. Joka kerta, kun tänne olen tullut, on tämä kaupunki tuntunut aina vain enemmän kodilta. Enemmän kodilta kuin Tampere. 

Olen asunut koko tämän kohta 27-vuotisen elämäni Tampereella (ja sen naapurikunnassa). Vuosien saatossa ystäviä on ollut ja mennyt. Enimmäkseen mennyt. Erinäisistä syistä ystävät ovat kaikonneet, hävinneet, sen lisäksi ettei niitä alun alkaenkaan ole paljoa ollut. Suurin syy tähän varmasti on oma mielenterveyden järkkyminen. Kun sitä on niin syvällä kuin mitä esimerkiksi minä olin alkuvuodesta, ei sitä jaksa pitää yhteyttä ystäviin. Kaikki eivät vain ole tätä seikkaa huomioineet tai halunneet huomioida.

Koko kesän olen haudutellut ajatusta siitä, etten enää palaisikaan työhöni kotihoitoon. Ajatus töihinpaluusta tuntui ahdistavalta. Kaikki se kiire, stressi, huoli asiakkaiden pärjäämisestä sen jälkeen, kun suljen oven.. En vain enää kykene siihen. Hoitotyötä haluan kyllä jatkossakin tehdä, mutta en kotihoidossa. En kestä sitä epävarmuutta, kun en voi tietää, että asiakas pärjää myös käyntini jälkeen. Vuodet kotihoidossa eivät suinkaan ole kuitenkaan menneet hukkaan. Arvostan suuresti heitä, jotka pystyvät. Heitä, joiden selkäranka ja päänuppi kestää. Minun ei kestänyt, sen voin myöntää. Se ei kuitenkaan tee minusta huonoa ihmistä.

Kesä kului ja tuli elokuu. Ajatus oli kypsynyt päässäni riittävästi. Irtisanouduin työstäni. Heti esimiehelle soitetun puhelun jälkeen tuntui, kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Olin kantanut ahdistusta töihinpaluusta koko kesän. Nyt minun ei enää tarvitsisi palata mihinkään. Huokaisin helpotuksesta. Olin vapautunut siitä ahdistuksesta, mitä työ minulle oli huomaamattani tuottanut jo useamman vuoden. Olo oli vapautunut, mutta siitä huolimatta päähän hiipi uudenlaisia ajatuksia: mitä nyt?

Muutamaa työhakemusta myöhemmin huomasin etsiväni työpaikkaa aivan muualta kuin Tampereelta. Mietin mitä oikeasti tahdon tehdä. Miksi tahdon tehdä? Kenelle ja kenen vuoksi haluan tehdä? Missä haluan tehdä? Miksi minun pitäisi etsiä työpaikkaa Tampereelta, jos en viihdy edes omassa kodissani saati koko kaupungissa? Mikä minua estäisi muuttamasta aivan uuteen maisemaan?

Realistisesti ajateltuna, minua ei mikään pidättele Tampereella. Totta kai, onhan minulla perhe ja yksi ystävä Tampereella, mutta mitään muuta verkostoa ei ole. Sitten aloin ajatella. Ajattelin, että miksi en pääsisi käymään Tampereella jos ja kun olen tähänkin asti päässyt aina käymään toisessa kaupungissa toisella puolen Suomea? 

Lähes koko aikuisikäni olen aina ollut parisuhteessa. Nyt tilanne on siinäkin mielessä erilainen. Olen ollut kohta vuoden yksin. Olen nauttinut yksin olemisesta. Ei ylimääräistä draamaa, kiukkua, mykkäkoulua, mökötystä, ei mitään. Olen ollut itse itseni herra, kukaan ei ole seurannut kello kaulassa menemisiäni ja tulemisiani. Olen ollut vapaa. 

Tällä hetkellä tilanne on nyt se, että menen huomenna työhaastatteluun, ja mahdollisesti aloitan työt jo seuraavana yönä. Olen innoissani. Mutta silti minua pelottaa. Pelottaa, etten osaakaan enää tehdä työtäni. Minua jännittää. Jännittää aivan suunnattomasti. Olen ollut työhaastattelussa viimeksi vuonna 2012. Viisi vuotta sitten. Mitä jos en osaakaan antaa itsestäni oikeanlaista kuvaa, mitä jos mokaan haastattelun jotenkin, mitä jos en olekaan sitä, mitä he hakevat? Turhaa spekulointia, tiedän, mutta en voi itselleni mitään. 

Pitäisi osata rauhoittua ja rauhoittaa mielensä. Ehkä tämä kirjoittaminen jotenkin auttaa jäsentämään kulunutta kesää ja ajatusten myllerrystä. Toivottavasti edes joku jaksaa lukea ja kommentoikin jotain. 

-M