Nuppivikaisen naisen elämää

Tässä valvoessa taas mieleen tuli kirjoitella ajatuksia ylös. Mielialan suhteen viime päivät on mennyt harvinaisen hyvin, nukkumisen suhteen sitten taas ei. Aika pitkälti olen valvonut yöt ja nukkunut päivät. Öisin valvoessa mieli sitten harhailee ja hommista ei oikein tule mitään. Olen kuitenkin saanut kirjoitettua noin 8 sivua esseetä, enää 7 sivua jäljellä. Ei voi todeta muuta, kuin että mihinköhän sitä on taas itsensä laittanut. Hulluudella ei taida olla rajaa.  Tiistaina viime viikolla kävin uuden potentiaalisen kaverin kanssa vähän kirppareilla kiertelemässä ja löysin ihan mahtavan uuden palapelin itselleni. Oltiin jo ovelle kävelemässä pois päin, kun tämä palapeliboksi huusi mun nimeä sieltä hyllystä. En voinut muuta kuin ostaa sen pois. Neljä euroa hän itsestään pyysi. Vähän skeptinen olin sen suhteen, kun laatikon päällä luki, että kaikki palat tallessa. Mutta ne oikeasti oli kaikki tallessa! Palapeli on siis jo koottu kertaalleen ja purettu seuraavaa innostusta odott...

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet taas kerrassaan saamattomia päiviä. En ole tehnyt yhtään mitään. Omasta mielestäni. En ole saanut mitään konkreettista aikaiseksi. Miten tästä itsekritiikistä pääsee eroon? Tiedän, että olen tehnyt sen, mitä jaksan, mutta se tuntuu mitättömältä tekemättömien asioiden rinnalla. Eilen sain tehtyä yhtä kouluhommaa vähän eteen päin ja tänään kävin kirjastossa ja kaupassa. Muuten olenkin sitten vain nukkunut. Ollut vaan ja potenut huonoa omaatuntoa.  Siinäpä se. Päivän sanat. Huono omatunto. Mistä sekin tunkee pienen ihmisen päähän. Miksei voi olla tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaiseksi. Miksi pitää ajatella kaikkea sitä, mitä ei ole saanut tehtyä? Miksi pitää nostaa se henkilökohtainen rima niin korkealle? Miksei vaan voi iloita niistä pienistä onnistumisista ja aikaansaamisista.  Eilen sain kuitenkin kouluhommaa eteen päin ja koiran käytettyä ja ruokittua. Tänään olen käyttänyt koiran kolme kertaa ulkona, käynyt kahvilla uuden pot...

Tuli taas halu kirjoittaa. Kirjoitaminen on aina ollut minulle keino avautua ja ilmentää itseäni. Tällä hetkellä se on terapeuttista ja auttaa ehkä jopa enemmän kuin varsinainen puhuminen ammattilaisille. Totta kai puhuminenkin auttaa, mutta itse koen saavani enemmän apua tästä. Kirjoittamisesta. Kirjoittaessa pystyn paremmin seuraamaan ja kontrolloimaan ajatuksenjuoksua ja saan mahdollisuuden muokata sanomaani ennen sen julkituomista.  Tavallaan kai olenkin jonkun asteen kontrollifriikki. Haluan hallita itseni ja sanomiseni niin, ettei kukaan pahoittaisi mieltään tai järkyttyisi. Teen mieluummin itse, kuin annan jonkun muun tehdä. Haluan tehdä asiat omalla tavallani. Mietin ja pohdin paljon omaa toimintaani. Ahdistun sosiaalisissa tilanteissa, joissa täytyisi nopeasti sanoa jotain nokkelaa. Olen kyllä sanavalmis, mutta usein kasvotusten omien mielipiteiden ja nokkelien letkautusten sanominen on hankalaa.  Pohdin paljon kaikenlaista. Muun muassa sitä, että miksi me ole...

Heei, minä täällä taas. Olen perusluonteeltani rauhallinen, ehkä hieman ujo ja epäileväinen omien kykyjeni suhteen. Olen hidas lämpeämään. Omatunto ei ole mistään parhaimmasta päästä. Tämä juontaa juurensa todennäköisesti koko kouluiän jatkuneesta kiusaamisesta. Olin aina se hyljeksitty, minut suljettiin ulos porukoista, valittiin viimeisenä liikuntatunneilla joukkueeseen ja minun tavaroitani vietiin ja niille ilkuttiin. Kouluaikoina, sisältäen siis ala- ja yläasteen, lukion ja ammattikoulun, minulla oli vain muutama ystävä. Ala-asteella minulla oli yksi ystävä. Paras ystävä. Kunnes tuli neljäs luokka, ja meidän luokalle tuli uusi tyttö. Tämä uusi tyttö "vei" parhaan ystäväni ja heistä tuli parhaita kavereita. Minä jäin yksin. Yläasteelle mennessäni vaihdoin koulua. Uudesta koulusta sain muutaman kaverin, ja meillä olikin melko tiivis kuuden hengen porukka. Silti koin olevani yksin, sillä porukan sisälläkin minua tavallaan syrjittiin. Sovittiin tapaamisia ilman minua, vi...

Tässäpä tämä, minun ensimmäinen blogiteksti. Olen alkuperäiseltä koulutukseltani lähihoitaja. Kotihoidossa hommia tehnyt noin neljä vuotta. Nyt opiskelen ihan uutta alaa. Alanvaihtaja. Uusi ala tuntuu sopivalta, juuri siltä mitä haluan "isona" tehdä. Jotenkin silti tuntuu, että sitä on epäonnistunut ihmisenä, kun en jaksanutkaan tehdä lähärin hommia koko työuraani. Töitä olen tehnyt 16-vuotiaasta saakka lähes koko ajan. Parhaimmillaan kävin koulua ja tein kolmea eri työtä. Se työn määrä mitä silloin joskus nuorempana teki, on tällä hetkellä aivan utopistisen kaukainen ajatus. Työkkärin asiakas en ole koskaan ollut. Enkä sosiaalitoimen.  Oman mausteensa tähän soppaan tuo tämä nuppivika. F33.2. Toistuva vakava masennus ilman psykoottisia oireita. Paperilla olen siis vakavasti aloitekyvytön, masentunut, pysähtynyt. Aika pitkälti 1,5 vuotta sitten, tarkemmin joulukuussa 2015, tuli seinä vastaan. Olin siihen saakka yrittänyt tehdä töitä, fyysisistä vaivoista välittämättä. Jou...