Masennuksesta ja päivän polttavista asioista

Tuli taas halu kirjoittaa. Kirjoitaminen on aina ollut minulle keino avautua ja ilmentää itseäni. Tällä hetkellä se on terapeuttista ja auttaa ehkä jopa enemmän kuin varsinainen puhuminen ammattilaisille. Totta kai puhuminenkin auttaa, mutta itse koen saavani enemmän apua tästä. Kirjoittamisesta. Kirjoittaessa pystyn paremmin seuraamaan ja kontrolloimaan ajatuksenjuoksua ja saan mahdollisuuden muokata sanomaani ennen sen julkituomista. 

Tavallaan kai olenkin jonkun asteen kontrollifriikki. Haluan hallita itseni ja sanomiseni niin, ettei kukaan pahoittaisi mieltään tai järkyttyisi. Teen mieluummin itse, kuin annan jonkun muun tehdä. Haluan tehdä asiat omalla tavallani. Mietin ja pohdin paljon omaa toimintaani. Ahdistun sosiaalisissa tilanteissa, joissa täytyisi nopeasti sanoa jotain nokkelaa. Olen kyllä sanavalmis, mutta usein kasvotusten omien mielipiteiden ja nokkelien letkautusten sanominen on hankalaa. 

Pohdin paljon kaikenlaista. Muun muassa sitä, että miksi me olemme täällä, miksi joillekin annetaan enemmän kuin jaksaa kantaa, miten voisin itse parantaa omaa elämääni, millaisena haluaisin elämäni 5 tai 10 vuoden päästä nähdä, miksi olen tällainen kuin olen, mitä olen tehnyt väärin ansaitakseni tämän sairauden? Kysymyksiä olisi loputtomiin. Kaikkiin tuskin koskaan tulen saamaan vastauksia, enkä toisaalta sitä odotakaan. 

Suurimpana kysymyksenä viime aikoina päässä on kuitenkin pyörinyt se, että miksi juuri minä olen masentunut. Miksi, vaikka periaatteessa kaiken pitäisi olla hyvin. On katto pään päällä, ruokaa pöydässä, työpaikka ja koirakin vielä. Miksi minä olen silti lamaantunut, aloitekyvytön ja apaattinen? Miksen voi olla normaali. Miksen voi iloita pienistä asioista ja olla onnellinen siitä, että asiat on hyvin?

Olisiko asiat paremmin, jos vain päättäisin niin? Tuskin. Masennus kun on siitä hassu tauti, että sitä ei vaan voi päättää lakkauttaa. Se muuttaa ihmisen ajatusmaailmaa mustavalkoisemmaksi. Asiat on joko hyvin tai hyvin huonosti. Ja useimmiten jälkimmäistä. Monet hyvänpäiväntutut, joilla ei ole kokemusta mt-ongelmista sanovat, että kyllä se siitä, kun vaan itse päätät parantua. Oi, kun se olisikin niin helppoa.

Nyt vuodesta 2010 asti toistuvan masennuksen diagnoosilla menneenä olen vain huomannut, että nämä masennusjaksot ovat aina edellistään pahempia ja syvempiä ja toisaalta taas hyvät kaudet aina vaan lyhyempiä. En jaksa uskoa siihen, että tämä joskus loppuisi.. En jaksa uskoa, että paranisin. Uskon kuitenkin, että jossain vaiheessa opin elämään tämän sairauden kanssa niin, että tulen toimeen arjessa. 

Toisena päivän polttavana aiheena päässä on pyörinyt yhteiskunnan tapa käsitellä ja kohdella mt-ongelmaisia. Olemme kuin b-luokan kansalaisia. Lääkäristä saat lämpimän kädenpuristuksen ja e-reseptin. Muun avun hakeminen on tehty helvetin vaikeaksi ja hitaaksi. Kun miettii, että minullakin on tätä toistuvaa masennustaustaa jo yli 7 vuoden ajalta ja kaikki apu, mitä olen saanut on lääkärin vastaanotot ja muutama hassu yksittäinen psykologin käynti. Ei siis mitään pysyvää hoitokontaktia, -tahoa tai edes samaa hoitajaa, kenen luona käydä. 

Sitten tullaan tähän, että miten kukaan kuvittelee, että masentunut ihminen jaksaisi hakea sitä apua, kun hädin tuskin jaksaa edes suihkussa käydä. Minullakin on päiviä, kun sängystä ylös pääseminen ja koiran kanssa kolme kertaa ulkona käyminen on jo saavutus. Mitään muuta ei sitten jaksakaan tehdä. Ei pestä pyykkiä, laittaa tiskejä koneeseen, siivota, kerätä saati sitten viedä roskia ulos. Välillä en jaksa edes postin mukana tulleita kirjeitä avata, vaan kasaan niitä eteisen lipaston päälle. Miten joku kuvittelee, että minä jaksaisin taistella oikeuksistani ja vaatia pysyvämpää hoitopaikkaa?

Tämmöstä tällä kertaa..