Kiusaamisesta ja väsymyksestä

Heei, minä täällä taas.

Olen perusluonteeltani rauhallinen, ehkä hieman ujo ja epäileväinen omien kykyjeni suhteen. Olen hidas lämpeämään. Omatunto ei ole mistään parhaimmasta päästä. Tämä juontaa juurensa todennäköisesti koko kouluiän jatkuneesta kiusaamisesta. Olin aina se hyljeksitty, minut suljettiin ulos porukoista, valittiin viimeisenä liikuntatunneilla joukkueeseen ja minun tavaroitani vietiin ja niille ilkuttiin.

Kouluaikoina, sisältäen siis ala- ja yläasteen, lukion ja ammattikoulun, minulla oli vain muutama ystävä. Ala-asteella minulla oli yksi ystävä. Paras ystävä. Kunnes tuli neljäs luokka, ja meidän luokalle tuli uusi tyttö. Tämä uusi tyttö "vei" parhaan ystäväni ja heistä tuli parhaita kavereita. Minä jäin yksin. Yläasteelle mennessäni vaihdoin koulua. Uudesta koulusta sain muutaman kaverin, ja meillä olikin melko tiivis kuuden hengen porukka. Silti koin olevani yksin, sillä porukan sisälläkin minua tavallaan syrjittiin. Sovittiin tapaamisia ilman minua, vietettiin muutenkin aikaa vapaa-ajalla ilman minua. Minä olin taas yksin. Lukiossa olin yksin. Ei yhtään ystävää samalla luokalla. Ammattikoulussa olin yksin. 

Ystäviä on tullut ja mennyt, yksikään ei oikeastaan ole tullut jäädäkseen. Tai ainakaan en luota siihen, että olisi. Tällä hetkellä minulla on kaksi hyvää ystävää, toinen asuu lähellä, mutta toinen asuu 400km päässä. Heihin olen päivittäin yhteydessä. Lukuunottamatta näitä kahta ystävää, tuntuu, että kukaan ei edes halua pitää minuun yhteyttä. Yleensä se olen aina minä, joka kyselee kuulumisia. Se olen minä, vaikka tällä hetkellä itse kaipaisin sitä jotain, joka kysyisi että " hei, miten sulla menee, niinku oikeesti?".

Vaikka olen asunut tällä paikkakunnalla koko ikäni, silti tuntuu, etten tunne täältä ketään. Ihan kuin olisin kasvanut jossain tynnyrissä. Kaikki uudet tuttavuudet, joita olen yrittänyt tässä nyt viime vuosien aikana haalia, tuntuvat tuntevan puoli kaupunkia. Minä en oikeastaan tunne ketään muuta kuin oman lähipiirini. Oli sitten tarve saada kaveri keikalle tai leffaan, minä olen yksin. Tavallaan kai olenkin oman tieni kulkija, mutta silti olisi kiva, että olisi sellaisia kavereita, keille voisi vaan soittaa ja kysyä vaikka leffaan tai ihan vaikka vaan kahville. Ja olisi kiva, että joku kysyisi minua. 

 Tänään on ihmetystä aiheuttanut se, kuinka väsynyt voi ihminen olla olemattomasta.  Heräsin aamulla aikaisin, koska tänään oli paljon menoa ja meininkiä tiedossa. Aamulla kävin vetämässä kirkolla vanhuksille tuolijumpan, siitä kaupoille metsästämään autoon sopivaa pyyhkijänsulkaa ja sieltä auton kanssa katsastukseen. Iltapäivällä sitten piti vielä toimia autonkuljettajana kaverille ja käydä kaupassa. 

Aamu alkoi 7.45, kun äiti soitti ja varmisteli, että olen hereillä. Vaatteet niskaan ja koiran kanssa ulos ja lenkille. Ysiltä piti olla jo toisella puolen kaupunkia kirkolla. No eipä siinä, ehdin ajoissa paikalle. Juttelin siinä sitten aikani vanhusten kanssa, ja vedin tuolijumppani.  Jumpan vetäminen liittyi siis aiemmin mainitsemiini uusiin opintoihin. Sain roppakaupalla positiivista ja ylistävää palautetta, negatiivista ei kukaan keksinyt keksimälläkään, vaikka yritin kysellä. En ole kovin tottunut tuollaisiin ylistyksiin ja positiivisiin kommenttiryöppyihin, joten se vähän ihmetytti. 

Kirkolta lähdin ensin Biltemaan etsimään sitä sulkaa. Kokeilin valehtelematta kaikki Bilteman valikoimissa olevat, minun autooni heidän mukaan, sopivat sulat ja yksikään ei käynyt. Myyjälle kun selitin, missä vika on, niin tämä vain kohautti olkapäitään ja sanoi että heillä ei ole muuta tarjota. Siitä sitten sainkin ajella Motonettiin. Siellä asiointi oli kyllä päivän paras kokemus. Kävelin tiskille ja sanoin, että "moi, mulla on tos pihassa sellanen ja sellanen auto ja siitä puuttuu sulka." Myyjä naputteli hetken koneella ja kävi sitten hakemassa sulan. Sanoi siinä vielä, että hän voi tulla ulos koittamaan, että varmasti sopii. Minun ei siis tarvinnut itse sotkea käsiäni lainkaan, kun söpö myyjäpoitsu asensi sulan. Maksu tapahtui vasta sen jälkeen, kun sulka oli autossa paikoillaan. Siihen myyjäpoitsuun kyllä vähän ihastuin.. 

Ihastukseltani lähdin sitten ajelemaan kohti katsastusasemaa. Ajelinpa siinä sitten niin ajatuksissani, että ajoin oikeasta risteyksestä ohi.. Auton sain kuitenkin ajallaan katsastusaseman pihaan ja pääsin tiskille. Maksoin ja jäin odottamaan. Katsastusmies ei ollut yhtä söpö ja muutenkin miehessä taisi olla jotain vikaa. Ilmiselvästi, koska se kakkiainen ei päästänyt mun rakasta Hilleviä läpi. Hän ei ymmärtänyt mun rakkaan omalaatuista tapaa syöttää pesunestettä tuullasille( lue: katon yli takaluukun päälle) ja väittipä vielä jarruissakin olevan jotain vikaavikaa.  Tästäpä sitten suivaantuneena ajoin kultaisen ämmän driveiniin ja tilasin kaksi pirtelöä ja hampparin. Ihan vaan koska mä voin. 

Tulin kotiin ja yritin pysytellä hereillä iltapäivän autonkuljettajan hommaa varten. Tässäpä en sitten onnistunutkaan. En ymmärrä, miten ihminen voi väsyä näin paljon yhden aamupäivän touhuamisesta. Tajuan kyllä, että masennus väsyttää ja lamaannuttaa, mutta kun en tahtoisi olla näin väsynyt. En halua olla lamaantunut. No, päiväunista huolimatta autonkuljettajan hommasta ja kauppareissusta selvittiin.

Nyt olen sitten illan vain selaillut koneella ympäri intärneettiä ja facebuukkia. Jotenkin saamaton olo. Taas tuntuu siltä, etten olisi mitään koko päivänä tehnyt ja silti olen väsynyt. Miten tähän itsekritiikkiin omaa olemista ja tekemistä kohtaan tottuu? Tai miten siitä pääsee eroon? Tällä hetkellä tuntuu, että en tule koskaan olemaan kykenevä palaamaan töihin. Että voikin olla turha olo..

Tällasta avautumista ja ajatuksia tällä kertaa ..