Saamattomuudesta

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet taas kerrassaan saamattomia päiviä. En ole tehnyt yhtään mitään. Omasta mielestäni. En ole saanut mitään konkreettista aikaiseksi. Miten tästä itsekritiikistä pääsee eroon? Tiedän, että olen tehnyt sen, mitä jaksan, mutta se tuntuu mitättömältä tekemättömien asioiden rinnalla. Eilen sain tehtyä yhtä kouluhommaa vähän eteen päin ja tänään kävin kirjastossa ja kaupassa. Muuten olenkin sitten vain nukkunut. Ollut vaan ja potenut huonoa omaatuntoa. 

Siinäpä se. Päivän sanat. Huono omatunto. Mistä sekin tunkee pienen ihmisen päähän. Miksei voi olla tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaiseksi. Miksi pitää ajatella kaikkea sitä, mitä ei ole saanut tehtyä? Miksi pitää nostaa se henkilökohtainen rima niin korkealle? Miksei vaan voi iloita niistä pienistä onnistumisista ja aikaansaamisista. 

Eilen sain kuitenkin kouluhommaa eteen päin ja koiran käytettyä ja ruokittua. Tänään olen käyttänyt koiran kolme kertaa ulkona, käynyt kahvilla uuden potentiaalisen kaverin kanssa, käynyt kirpparilla ja kaupassa ja lisäksi vielä tehnyt palapeliä vähän aikaa ja muistanut jopa itse syödä. Ja silti tuntuu, etten ole tehnyt mitään. En ole pessyt pyykkiä, en ole laittanut tiskejä koneeseen, en ole vienyt roskia, en ole, en ole, en ole.. 

Tänään olisi ollut psykiatriakeskuksella ryhmä, johon en jaksanut lähteä. Ehkä siitä nyt suurimmaksi osaksi johtuu tämä tämänpäiväinen saamattomuuden tunne. Olisi pitänyt lähteä, mutta en saanut aikaiseksi. Poden syyllisyyttä siitä. En jaksanut lähteä sosialisoimaan ja seurustelemaan tuntemattomien ihmisten pariin. Voiko minua siitä syyttää.. Se vaatii paljon voimia, ja niitä ei tällä hetkellä ole. 

Tällä hetkellä kaupassa käyminenkin vaatii tajuttoman ponnistuksen ja vie voimat. Ja jostain kumman syystä ihmisen on kaupassa käytävä. Sain tänään taas kaupassa paniikkikohtauksen. Hikoilin kuin pieni sika, sydän hakkasi niin, että tuntui halkeavan rinnasta ulos ja pakokauhu iski. Halusin vain äkkiä kotiin. Sain kuitenkin ostokset tehtyä ja pääsin elävänä kotiin. Hikoilu lakkasi vasta puolen tunnin kotona olemisen jälkeen. 

Vihaan itseäni. Miksen vaan voi olla normaali? Tiedän, että tämä kaikki johtuu tästä elämänkumppanistani, masennuksesta. Siitä huolimatta haluaisin olla normaali. Haluaisin voida käydä kaupassa, nähdä ystäviä ja ehkä jopa saada uusia ystäviä ilman pelkoa paniikista. Haluaisin voida käydä jonkun kanssa vaikka parilla kaupungissa, ilman pelkoa siitä pakokauhusta ja hikoilusta, mikä ihmisten ilmoilla tulee.