Taustatietoja ja innostusta

Tässäpä tämä, minun ensimmäinen blogiteksti.

Olen alkuperäiseltä koulutukseltani lähihoitaja. Kotihoidossa hommia tehnyt noin neljä vuotta. Nyt opiskelen ihan uutta alaa. Alanvaihtaja. Uusi ala tuntuu sopivalta, juuri siltä mitä haluan "isona" tehdä. Jotenkin silti tuntuu, että sitä on epäonnistunut ihmisenä, kun en jaksanutkaan tehdä lähärin hommia koko työuraani. Töitä olen tehnyt 16-vuotiaasta saakka lähes koko ajan. Parhaimmillaan kävin koulua ja tein kolmea eri työtä. Se työn määrä mitä silloin joskus nuorempana teki, on tällä hetkellä aivan utopistisen kaukainen ajatus. Työkkärin asiakas en ole koskaan ollut. Enkä sosiaalitoimen. 

Oman mausteensa tähän soppaan tuo tämä nuppivika. F33.2. Toistuva vakava masennus ilman psykoottisia oireita. Paperilla olen siis vakavasti aloitekyvytön, masentunut, pysähtynyt. Aika pitkälti 1,5 vuotta sitten, tarkemmin joulukuussa 2015, tuli seinä vastaan. Olin siihen saakka yrittänyt tehdä töitä, fyysisistä vaivoista välittämättä. Joulukuussa menin ensimmäistä kertaa lääkärille ja sanoin et "hei, mulla ei oo kaikki ihan hyvin". Siitä seurasi ensimmäinen pitkä sairasloma. 5kk olin poissa töistä. Tänä aikana en saanut mitään muuta hoitoa, kuin lääkepaketin käteen ja kädenpuristuksen. 

Tämä nykyinen masennusjakso on kestänyt nyt tammikuusta lähtien. Nyt ensimmäistä kertaa minut on otettu tosissaan, ja minulle ollaan järjestämässä hoitoa. Hoitokontakti on olemassa, mutta silti tuntuu, että minua pompotetaan paikasta toiseen. Hoitoni alkoi työterveydessä lähinnä lääkärikäynneillä. Nyt olen päässyt kaupungin psykiatriakeskuksen arviointikeskukseen. Sieltä minut taas siirretään edelleen mielenterveystoimiston asiakkaaksi. Ison kaupungin haitta mt-hoidossa kai. Koneisto on iso ja hidas.

Akuuttia apua et saa, jollet ole lähes puukko tai pilleripurkki kädessä menossa päivystykseen.. Sitä en kuitenkaan ole halunnut tehdä, vaikka mielessä on käynyt. Kyllä, minulla on itsetuhoisia ajatuksia. Kyllä, olen suunnitellut, miten päättäisin päiväni. Kyllä, se tuntuu pahalta. Positiivista tässä ajatuskulussa kuitenkin on se, että aina kun ajattelen päivieni päättämistä, tulen ajatelleeksi läheisiäni. Heille en voisi sitä tuskaa aiheuttaa. Minulla ei ole paljoa ystäviä, mutta ne harvat tietävät kyllä olevansa kaikki kaikessa. 

Ilmeisesti minun kuoppani pohjalla olikin kuitenkin kaiken jälkeen trampoliini, jolla pääsin takaisin elävien kirjoihin. Sain elämälleni tarkoituksen. Sain jotain, mitä en uskonut enää löytäväni koskaan. En nähnyt valoa tunnelin päässä, ja nyt tuntuu siltä kuin pääni räjähtäisi siitä valon määrästä mitä tunnelin päässä siintää.

Täällä olis yks opiskeluun hurahtanut. Into piukeana olen opiskellut nyt viikon. Heinäkuun loppuun mennessä pitäisi saada kasaan 60 opintopistettä. Hullua kai, mut saavutettavissa. Viikko per kurssi. Hain erillishaussa AMKiin, ja heinäkuun loppuun mennessä pitäisi siis saada kasaan tuo 60op, jotta opiskelijavalinta toteutuu. Mikäli nyt siis haastattelun perusteella minut valittaisiin.  Kauhea jännitys päällä, haastattelu ois 22.5. Elämme jännittäviä aikoja ;)

En ymmärrä mistä tämä innostus opiskeluun oikein tuli. Mikään ei ole pitkään aikaan tuottanut mielihyvää, ei edes koira. Mutta nyt minulla on jotain, mitä kohti ponnistella. Haluan opiskella, haluan saada lisää tietoa, haluan valmistua. Siis minä ihan oikeasti haluan jotain!  Vielä pari viikkoa sitten elämä tuntui luisuvan alamäkeä ja helvetin lujaa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Kuopan pohjaa ei tuntunut tulevan vastaan ollenkaan.

Vaikka olen tehnyt lukujärjestyksen ja suunnitelman, miten opintoja edistän, niin mieli tekisi tehdä kaikkia kursseja samaan aikaan. Tiedostan kuitenkin, ettei se ole järkevää. En kuitenkaan halua uuvuttaa itseäni taas, niin kuin monta kertaa aiemmin on käynyt. Haluaisin niin kovasti vain paahtaa eteen päin, vaikka toinen puoli yrittää sanoa, että paina nyt herran jumala jarrua.